Pakanasanomienkin palstoilla on käyty keskustelua ns. tieteellisen ihmiskuvan kysymyksistä. Keskustelu on koskenut ihmisen ajattelun, tietoisuuden, tahdon ja psyykkisten toimintojen suhdetta lähimpien eläinsukulaistemme psyyken ominaisuuksiin. Edellä mainittuja kysymyksiä voidaan tutkia tieteellisesti ja yksi tällaisista tieteenaloista on v. 1904 lääketieteen nobelistin I.P.Pavlovin aikanaan perustama neurofysiologia, jonka piirissä kehitys on viime aikoina ollut erityisen nopeaa.
Uusimpien tutkimusten mukaan suurimman eron ihmisen ja simpanssin keskushermostojen välille aiheuttaa se, että solupintojen sokerit poikkeavat melko jyrkästi lajien välillä. Simpanssin sialiini (siaalihappo, sialic acid) on korvautunut ihmisellä suurella joukolla monimuotoisempia sokeriyhdisteitä. Juuri tämän arvelee Kalifornian San Diegon yliopiston Sokeribiologian tutkimuskeskuksen johtaja professori Ajit Varki olevan ihmisen aivokuoren simpanssiin nähden suunnattomasti tehokkaamman ehdollistumiskapasiteetin taustalla (New Scientist 26.10.2002 Sugar Rush: Did sugars make us smart?).
Kokeet osoittavat, että sellaisilla eläimillä kuten hiirillä ja apinoilla sialiinitaso on aivoissa paljon matalampi kuin muissa kudoksissa, mutta vain ihmisellä kyseinen aine puuttuu kokonaan, ja se puuttui myös neanderdalin ihmiseltä. Varki ja muut valmistelevat kokeita, joissa hiiren aivoista poistetaan sialiini, ja katsotaan mitä ilmenee.
Sokerit toimivat erilaisina "kynsinä", "kytkiminä" ja "tunnistusnappeina" kaikkien solujen pinnalla, mutta aivokuorella niillä näyttäisi olevan aivan erityinen rooli juuri ehdollistumisjärjestelmässä. Niillä on nimittäin geenien koodaamiin valkuaisaineisiin nähden suunnattomasti suurempi monimuotoisuus ja sitä tietä potentiaalinen informaatiokapasiteetti. Professori Ajit Varki kirjoittaa mainitussa lehdessä: "Jos kysytte, mikä on tietyn solutyypin glykomi (termi on analoginen genomille, eli solun kaikkien geenien, ja proteomille, sen kaikkien proteiinityyppien joukolle), niin se on monituhatkertaisesti sen genomia monimutkaisempi".
Edelleen kirjoituksessa todetaan, että tuo "monituhatkertaisesti" antaa kovasti aliarvioidun kuvan todellisesta tilanteesta. Sokerit koostuvat noin kymmenestä "alkeispalasta", kun geenit koostuvat kahdesta (adeniini-tymiini ja sytosiini-guamiini, jotka lisäksi voivat olla kahdella tavalla ketjussa). Kaksi noista kymmenestä on jokaiselle tutut glukoosi (rypälesokeri) ja fruktoosi (hedelmäsokeri, ja niiden yhdistelmä on sitten tavallinen ruokosokeri). Nuo palat voivat kuitenkin liittyä toisiinsa monin eri tavoin, esimerkiksi erilaisissa kulmissa. Kuvaavaa on, että kun kuuden askelman DNA-pätkällä on 4^6 = 4096 mahdollista muotoa, niin kuuden alkeissokerirenkaan glykosaminoglykaanilla mahdollisia muotoja on 12 miljardia!
Solussa monimutkaisia sokereita syntetisoi Golgin laite entsyymien avulla, jotka ovat geenien määräämiä. Geenit eivät siis suoraan koodaa sokereita, ja välillisestikin ne voivat periaatteessakaan määrätä eksaktisti vain joitakin tärkeimpiä yksinkertaisia sokereita. Lopullisen muotonsa monimutkaiset molekyylit saavat ympäristö- ja solunulkoisistakin syistä erityisesti solujen pinnalla.
San Diegon tutkimukset antavat mahdollisuuden olettaa, että monimutkaisilla sokerimolekyyleillä eli hiilihydraateilla, joita tähän asti on pidetty enemmänkin solun energiavarastona, on merkitystä ihmisen psyykkisten prosessien muodostajana. Jos tulevaisuuden tutkimukset vahvistavat tämän, se tulee olemaan tärkeä askel sekä tajunnallisten ilmiöiden demystifioimisen että niiden sellaisen vääränlaisen liian suoraviivaisen biologisoimisen torjumiseksi, jonka mukaan kaikki informaatio aivoissamme olisi vahvasti geenien määräämää.
Keskushermostomme tai geenistömme "informaatiokapasiteetti" ei siinä tapauksessa aseta mitään esteitä psyykkisten prosessien materialistisen perustan suunnalta niiden tieteelliseksi selittämiseksi. Lupaavalta vaikuttaa silloin Darwinin, Pavlovin, ns. kielellisen ajatteluteorian (mm.Vygotsky), ja viimeisimpänä lenkkinä University of California San Diegon tutkijoiden mm. Ajit Varkin ja Marty Serenon tutkimuslinja.
Seuraava juttu: KIRKKO JA PARISUHDELAKI